1877 – 1960
Syntyi Itä-Turkissa, kuoli Urfassa
Bediüzzaman Said Nursî syntyi vuonna 1877 Itä-Turkissa ja kuoli vuonna 1960 Urfassa, Turkissa. Hänen pitkästä ja esimerkillisestä elämästään saa tarkempaa tietoa hänen elämäkerrastaan. Se ulottui Osmanien valtakunnan viimeisiltä vuosikymmeniltä, sen hajoamiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja Turkin tasavallan perustamiseen, sitten 25 vuoden mittaiseen Kansanpuolueen valtakauteen, joka tunnetaan islamia vastaan suunnatuista toimista, ja lopulta kymmenen vuoden pituiseen Demokraattien hallintoon, jolloin Bediüzzamanin olot hieman helpottuivat.
Varhaisvuodet ja Poikkeuksellinen Lahjakkuus
Bediüzzaman osoitti jo varhaisesta iästä lähtien poikkeuksellista älykkyyttä ja oppimiskykyä. Hän suoritti madrasan (uskonnollisen koulun) tavanomaisen oppimäärän jo neljäntoista vuoden iässä ja sai silloin myös tutkintotodistuksensa. Hän tuli kuuluisaksi sekä hämmästyttävän muistinsa että voittamattoman väittelytaitonsa ansiosta suhteessa muihin uskonnonoppineisiin. Toinen Bediüzzamanin jo varhaisvuosinaan osoittama piirre oli synnynnäinen tyytymättömyys olemassa olevaan koulutusjärjestelmään. Myöhemmin hän muotoili tämän tyytymättömyyden kattaviksi uudistusehdotuksiksi.
Näiden ehdotusten ydin oli perinteisten uskonnollisten tieteiden ja modernien tieteiden yhdistäminen ja rinnakkainen opettaminen sekä yliopiston, Medresetü'z-Zehra, perustaminen valtakunnan itäisiin maakuntiin, jossa tämä ja muut hänen ehdotuksensa olisi voitu toteuttaa käytännössä.
Vuonna 1907 hänen pyrkimyksensä tällä alalla veivät hänet Istanbuliin ja yleisön eteen sulttaani Abdulhamidin luokse. Vaikka hän sittemmin sai kahdesti varoja yliopistonsa rakentamiseen ja sen peruskivet laskettiin vuonna 1913, hanke ei koskaan valmistunut sodan ja ajan oikkujen vuoksi.
Tieteen ja Uskonnon Yhdistäminen
Toisin kuin tuon ajan uskonnollisten oppineiden käytäntö oli, Bediüzzaman itse opiskeli ja hallitsi lähes kaikki luonnontieteet ja matemaattiset tieteet, ja myöhemmin hän perehtyi myös filosofiaan. Hän uskoi, että vain tällä tavoin islamilainen teologia (kalâm) voisi uudistua ja vastata menestyksekkäästi niihin hyökkäyksiin, joille Koraani ja islam tuolloin joutuivat alttiiksi.
Ajan kuluessa luonnontieteet oli jätetty pois madrasien opetuksesta, mikä oli vaikuttanut suoraan Osmanien valtakunnan heikkenemiseen lännen edistymiseen verrattuna. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Eurooppa oli saanut yliotteen islamilaisesta maailmasta ja pyrki laajentamaan valta-asemaansa hyökkäämällä Koraania ja islamia vastaan erityisesti tieteen ja edistyksen nimissä, väittäen valheellisesti niiden olevan yhteensopimattomia.
Myös valtakunnan sisällä oli pieni vähemmistö, joka kannatti länsimaisen filosofian ja sivistyksen omaksumista. Siksi Bediuzzamanin koko pyrkimys oli osoittaa ja todistaa näiden syytösten perättömyys sekä se, että kaukana siitä, että Koraani olisi ristiriidassa tieteen ja edistyksen kanssa, se olikin todellisen edistyksen ja sivistyksen lähde.
Ensimmäinen Maailmansota ja "Vanha Said"
Ensimmäiseen maailmansotaan päättyneet vuodet olivat Osmanien valtakunnan viimeisiä vuosikymmeniä, ja Bediüzzamanin sanoin ne olivat hänen elämänsä "Vanhan Saidin" kautta. Tieteellisten ponnistelujensa lisäksi hän palveli imperiumin ja islamin asiaa osallistumalla aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään ja julkiseen toimintaan.
Sodassa hän komensi Kaukasian rintamalla olevia miliisijoukkoja hyökkääviä venäläisiä vastaan, mistä hänelle myöhemmin myönnettiin sotamitali. Pitääkseen miestensä taistelutahdon korkealla hän itse kieltäytyi hakeutumasta suojaan juoksuhautoihin, vaikka jatkuva tykistötuli teki sen hengenvaaralliseksi.
Juuri vihollisen ylivoimaisia hyökkäyksiä torjuessaan hän saneli hevosensa selästä kuuluisan Koraanin selitysteoksensa I'jâzü'l-Kur'ânin merkit (Signs of Miraculousness), jonka kirjuri merkitsi muistiin. Teos, jossa hän osoittaa Koraanin kattavan myös luonnontieteet ja aineellisen todellisuuden tuntemisen välineet, on omaperäinen ja merkittävä. Bediüzzamanin omien sanojen mukaan se muodostaa eräänlaisen mallin tuleville selitysteoksille, joiden hän toivoi yhdistävän uskonnolliset ja modernit tieteet hänen esittämänsä periaatteen mukaisesti.
Maaliskuussa 1916 Bediüzzaman joutui sotavangiksi ja vietti kaksi vuotta Venäjällä, kunnes pakeni alkuvuonna 1918 ja palasi Istanbuliin Varsovan, Berliinin ja Wienin kautta.
Käännekohta: Vanhasta Saidista Uuteen Saidiin
Osmanien tappio merkitsi imperiumin loppua ja sen hajoittamista sekä Istanbulin ja osan Turkkia miehitystä vieraiden voimien toimesta. Nämä katkerat vuodet olivat myös käännekohta: Vanha Said muuttui Uudeksi Saidiksi, mikä merkitsi Bediüzzamanin elämän toista suurta vaihetta. Vaikka hän sai tunnustusta ja arvostusta Darü'l-Hikmeti'l-İslâmiyen jäsenenä – oppineiden neuvostossa, joka toimi Shaykhu'l-Islamin viraston alaisuudessa – ja taistellessaan brittien vaikutusta vastaan, hän koki syvällisen henkisen ja hengellisen muutoksen, jonka myötä hän käänsi selkänsä maailmalliselle elämälle.
Ymmärrettyään, ettei hänen aiemmin opiskelemansa "inhimillinen" tiede ja filosofia riittänyt johdattamaan totuuteen, hän otti ilmoitetun Koraanin "ainoaksi oppaakseen".
Tunnustuksena hänen itsenäisyystaistelussa tekemistään palveluksistaan Mustafa Kemal kutsui Bediuzzamanin Ankaraan. Siellä hän kuitenkin havaitsi, että juuri turkkilaisten ja islamin voiton hetkellä ateistisia ajatuksia levitettiin kansanedustajien ja virkamiesten keskuudessa, ja monet heistä laiminlöivät uskonnolliset velvollisuutensa. Vastauksena tähän hän julkaisi useita teoksia, jotka onnistuivat tehokkaasti torjumaan näitä aatteita.
Viivyttyään noin kahdeksan kuukautta Ankarassa Bediüzzaman ymmärsi, minkä tien Mustafa Kemal ja uudet johtajat aikoivat valita. Hän näki, ettei voinut toimia heidän rinnallaan, ja toisaalta, ettei heitä tulisi vastustaa poliittisin keinoin. Kun Mustafa Kemal tarjosi hänelle erilaisia virkoja ja etuja, hän kieltäytyi niistä ja lähti Ankarasta Vaniin. Siellä hän vetäytyi palvonnan ja mietiskelyn täyteiseen elämään etsien parasta tietä, jota seurata.
Maanpako ja Risale-i Nurin Synty
Lyhyessä ajassa Bediüzzamanin pelot uudesta hallinnosta alkoivat toteutua: otettiin ensiaskeleet maallistamisen suuntaan, islamin asemaa valtion piirissä alettiin heikentää – ja jopa sen hävittämistä turkkilaisesta elämästä tavoiteltiin. Vuoden 1925 alussa idässä puhkesi kapina, johon Bediuzzamanilla ei ollut mitään osaa, mutta jonka seurauksena hänet lähetettiin maanpakoon Länsi-Anatoliaan satojen muiden kanssa.
Näin Bediüzzamanille lankesi perusteettomasti kaksikymmentäviisi vuotta kestänyt maanpako, vangitsemiset ja laittomat vainot.
Hänet lähetettiin Barlaan, pieneen vuoristokylään Ispartan maakunnassa. Yrityksellä eristää ja vaientaa hänet kokonaan kääntyi kuitenkin päinvastaiseksi: Bediüzzaman oli sekä valmistautunut että ainutlaatuisella tavalla varustautunut kohtaamaan uuden haasteen. Näinä vuosina syntyi Risale-i Nur – teoskokonaisuus, joka hiljaisesti levisi ja juurtui kansan keskuuteen. Se torjui mitä rakentavimmalla tavalla yritystä kitkeä islam pois ja vastusti epäuskoa sekä materialistista filosofiaa, joita pyrittiin istuttamaan Turkin muslimiväestöön.